..todellakin numeron 13 veroinen häähuoliuni...

Katselin kirkon parvelta, kun häävieraat alkoivat saapumaan kirkkoon. Äidilläni oli vaaleanvihrä jakkupuku ja iso pöyhkeä kampaus. Kirkon eteiseen siirryttyämme huomasin, ettei Tanja-kaaso (ei siis oikea kaasoni) ollutkaan saapunut. Harmittelin, mutta ajattelin että pärjäänhän minä ilmankin. Morsiustyttö taas kieltäytyi kävelemästä ensimmäisenä kohti alttaria, vaikka näin olimme asian harjoitelleet. Totesin että kävelköön hän meidän perässä. Vielä ihmettelin mitä nuo kaikki muut ihmiset siellä eteisessä tekevät, eihän siellä pitäisi olla kuin me kolme. Häämarssi alkoi. Se oli väärä. Piti olla Mendelssohnia, tuli Kuulaa. Harmittelin sitäkin, mutta päätin ettei se saa pilata tilaisuutta. Uusi pukuni oli hieno ja minulla oli pitkä huntu ja koin oloni mahtavaksi.

Seremoniaan kuului jostain syystä toinenkin kävely kohti alttaria, jolloin sulhanen kiihdytti vauhtiaan niin etten pysynyt perässä. Tokaisin hänelle, että hidastaisi vähän, etten pysy perässä. Vastaukseksi sain toteamuksen, että tämä on hänen normaali kävelytahtinsa. Roikuin kädessä kiinni ja yritin jarrutella. Alttarilla pappi aloitti ruokatarjoilun, siis todellakin ruokatarjoilun. Olimme siirtyneet vihkimisestä jälkipirskeisiin ja ateriointi tapahtui kirkossa. Tässä vaiheessa aloin motkottamaan sulhaselle, että tämä ei nyt mennyt ollenkaan siten olin suunnitellut ja haaveillut. Hetken päästä pidin samaa paasausta vanhemmilleni. Siinä välissä muistan katselleeni vihkisormusta sormessani ja todenneeni, että naimissa ollaan, vaikka monikaan asia ei mennyt ihan niin kuin piti. Alistuneesti ajattelin, että olen nyt sitten yksi niistä vaimoista, jotka eivät voi muistella hääpäiväänsä ihanalla haikeudella, että kuuluun nyt niihin, jotka eivät sitä muistele lainkaan.